Siirry sisältöön

Taiteilijankin tahdonvoima väsyy käytössä


Tahdonvoima on kuin lihas – se väsyy käytössä.

 

LOISTAVA KIRJOITUS !!!! Varsinkin niille joiden työ on oikeesti liian kivaa !!!!

MAASSAMME ON PARI ERITTÄIN RÄIKEÄÄ LAKIPYKÄLÄPUUTETTA


MAASSAMME ON PARI ERITTÄIN RÄIKEÄÄ LAKIPYKÄLÄPUUTETTA:

 

A) Meillä yhteisöjä ei aseteta vastuuseen niistä arvoista, uskomuksist a, traumoista, tavoista ja toimintamalleista, yms., jotka todistettavasti nähdään vaikuttaneen rikoksesta syytetyn henkilön ajautumiseen rikolliseen toimintaansa.

Maassamme yhteisöille ei anneta muistutuksia, eikä varoituksia – saatikka että tätä ehdotustani kukaan uskaltaisi ihan oikeasti edes hiukkaakaan suuremmalla vakavuudella lähteä edes kuvittelemaan, sillä ehdotan yhteisöille ja yksilöille vähintään sakkorangaistusta pedagogisesta vastuuttomuudesta, sekä kasvatustieteellisestä osaamattomuudesta, jonka seurauksena yksilö ja/tai yhteisö omia vääristyneitä arvojaan siirtämällä leipoo jostakusta siihen kuuluvasta jäsenestään kieromman yksilön, kuin mihin solmuun on nykyvempaimilla edes tippaleipiä mahdotona saada.

Annamme yhteisöjemme täysin ilman minkäänlaista rangaistusvelvollisuutta kohdella meitä tavoin, joilla tulemme opetetuiksi itsemme häpeämiseen, sekä uskoon, ettei meitä kukaan täällä muka rakasta. Ja vaikka rakastaisi, niin ei ainakaan mikäli paljastamme kenellekään olevamme todellisuudessa heikkoja ihmisiä, jotka kaipaavat toisiltaan huomiota ja läheisyyttä. Pahimmassa tapauksessa viattomana syntyvästä lapsesta saatta kasvaa joissakin yhteisöissä – siinä harjoitetun kohtelun ja muun vaikutuksesta ihminen, joka lopulta kykenee jopa murhaan tai pahempaankin.

Miten jonkun päähän on edes voinut pulpahtaa mitään niin sokeaa sääntöä – ja onnistuen vieläpä saamaan tuon ”niin maar saatanan hyvän ideansa” ihan KOKO RANGAISTUSPOLITIIKKAMME JA RIKOSOIKEUSLAKIMME SELVÄSTIKIN KYSEENALAISTAMATTOMAKSI POHJA-AATTEEKSI oleva ainoa joka siitä joutuu kantamaan vastuunsa on yksilö itse? eikö sillä että alkaisimme vastuuttaa myös äärirasistiksi ja itsekkääksi kasvaneen hippienhakkaajan ympäristöä niistä rikoksentekijälle opetetuista ajatuksista, aatteista, uskomuksista ja arvoista, jotka rikoksen tekemiseen ovat hänet johtaneet, saataisi paljon enemmän hyvää aikaiseksi kuin sillä, että hylkäämme usein myös pähderiippuvuudestakin kärsivät rikoksentekijäyksilömme ristiriitaiseen tilanteeseen ratkaisemaan yksin ulkokultainen vastuuparadoksi, jonka toisella puolella yhteiskuntamme vastuuttaa ihmisen syylliseksi rikoksensa ohessa, myös siitä kaikesta, joka hänet tuohon vahingolliseen käytökseensä pikkuhiljaa lapsuudestaan alkaen oli yhteisönsä toteuttamana pakkosyöttömanipulaationa ajanut ja ohjastanut – ja toisella puolella AA ja psykiatrinen hoito, jossa ystävälliset ihmiset yrittävät kaikessa lähimmäisenrakkaudessaan uskotella: ”et ole vastuussa siitä että olet sairas, olet vastuussa siitä että paranet” > jokainen vähääkään maalaisjärkeä omaava ihminen tietää tuon jälkimmäisen tahon olevan se joka on oikeassa. Mikä siis jää ensimmäisen tehtäväksi? Johtaa harhaan vai? Kuulostaa aivan liian Hitlerinuskoiselta hapatukselta nykymaailmaan – saatikka nyky-Suomeen, jossa meillä on vankeinhoito maailman huippuluokkaa. Jäljelle jäävät vaihtoehdot ovat täten siis joko auktoriteettiuskoisen kansamme niiailu aatteelle; ”No, näin nyt on tehty aina ennenkin, joten älä sinä tule tänne opettamaan isääsi nussimaan” – ja ellei se, niin sitten rikoksentorjunnassa olisi vakavan työhyvinvointiarvioinnin paikka, jotta sellaiset ilmiöt kuin: itsekkyys, laiskuus, liiallinen mukavuudenhalu, sekä liiallisen auktoriteettipelon sekoittuminen rakkauden- ja välittämisen pelkoon > poliisi kiertää kouluissa puhumassa kiusaamisen vastaista manifestiaan ja näyttää selvästi uskovankin siihen mitä yhteisöllisestä vastuustaan puhuu -> todellisessa arvotoiminnassa se ei kuitenkaan rangaistuspolitiikan puolella sitä enää todenna jonka seurauksena jonakin päivänä sille kiusatulle, joka myöhemmin traumoistaan johtuen alkoholisoitui, ajautui sekakäyttäjäksi ja päätyi lopulta vankilaan, paljastuukin siellä että se lähipoliisin koulukiusaamisvalistus olikin vain joulupukkiin verrattava kusetuskeikka. Niin, että; kuka se todellinen kiusaajamme oikein onkaan?

B) Meillä ei ole minkäänlaista rangaistuskäytäntöä siihen miten ihminen itseään kohtelee:

puolet kansastamme jollei ylikin istuis nyt vankilassa, jos itseään kohtaan toteutettavat ihmisoikeusrikokset olisi aivan yhtä rangaistavia tekoja kuin ketä tahansa muuta ihmistä kohtaankin on… mun päähän kun ei vaan yksinkertaisesti mahdu se, että miksi helvetissä täällä saa itseään kohdella ihan miten sattuu, mutta muita täytyy hyssytellä ja niiailla kuin mikäkin Tuhkimo? Kyllä se on tekona ihan sama kuitenkin, että viillätkö sä itseäsi vaiko naapurin Anna-Maijaa – ihan yhtälailla siinä ihmistä satutetaan. Lopputulos kuitenkin on ihan täysin yks yhteen ihmiselle koituvien vahinkojen näkökulmasta, joten miksi hitossa rangaistuspolitiikkamme toteuttamat arvot eivät sitä todellakaan ole ?!? Miksi sille on annettu vallankahvaan sitoutunut valta ja oikeus kouluttaa meidät kansalaiset uskomaan sokeasti siihen, että kaikki muut ihmiset ovat arvokkaampia, kuin me itse?

Itsensä kaltoinkohtelu olisi mahdollista osoittaa toteen täysin samoin keinoin kuin muutkin rikokset: todistajilla ja todistusaineistolla. Jo se että lapsesta saakka opittais että on ihan yhtä suuri rikos kohdella huonosti itseään kuin ketä tahansa muutakin, saattais tehdä meidän mielenterveystilanteelle pelkkää hyvää. Ajoin joskus parikymppisenä kolarin josta sain sakot liikenteen vaarantamisesta. Kyllä ne sakot ois opettanu mua ihan eri tavalla kun siinä ois ollu lisä myös oman itseni suojelemattomuudesta. Mieluummin mä oisin maksanut sakkoja itseni väärinkohtelusta myös niiden ylinopeussakkojen kohdalla joista en koskaan mitään oppinut. Mutta poliisin tuima puhuttelu siitä kuinka oon niin arvokas etten saa asettaa itseäni vaaraan ajamalla liian lujaa ja sakkolappu siihen päälle, oisivat voineet poikia mun itsetunnolle tervettä mammonaa. Oikeesti!

Kuulostaa ensilukemalta ehkä naurettavalta – mutta mitä jos tää oikeasti toimisikin ? Eikö se silloin olisi tyhmyyttä olla sitä kokeilematta?

Einstein määritteli hullun ihmiseksi joka yrittää samaa keinoa uudestaan ja uudestaan, toivoen kuitenkin eri lopputulosta. Eikö tällä hetkellä rangaistuspolitiikkamme tee juuri niin…? Miksi?

TAPETTIINKO TAITEILIJANEROT SUKUPUUTTOON?


Opiskelen Helsingin Psykoterapiainstituutissa ratkaisukeskeiseksi työnohjaajaksi ja työstän sinne nyt lopputyötäni joka kulkee tällä hetkellä työnimellä;

MIHIN KATOSIVAT SUURET TAITEILIJAT ?

TAPETTIINKO NEROUS SUKUPUUTTOON ?

sodan tunnetraumaperintö taiteilijaidentiteetin kehityksen estäjänä ja ratkaisukeskeisen työnohjauksen mahdollisuudet sukupolvien ketjun pysäyttäjänä

Kovimman työn takana on kuitenkin se, että hyväksyy itsensä taiteilijana” – Kristian Smeds-

TEORIANI SIITÄ MIKSEI SUURIA TAITEILIJOITA ENÄÄ SYNNY;

Käsittelen lopputyössäni 2010-luvulla toimivien ammattitaiteilijoiden keskuudessa vallitsevia sanomattomia sääntöä ja opittuja introjektioita – uskomuksia joiden mukaan eletään, koska niin on tehty aina – pohtimatta ja käsittämättä kuitenkaan sitä, miten nämä ulkopuolelta ihmiseen istutetut asiat vaikuttavat taiteilijaidentiteetin kehitykseen vahingollisesti ja lopulta jopa pysäyttäen sen kehityksen kokonaan.

Salaisuuden verho ja riittävä toisto – enempää ei ihminen uskomustensa luomiseksi enää tarvitse ja näin taas uusi taiteilijanalku on saatu kantamaan herkässä sielussaan asioita, jotka ovat sille kuin kasa vääriä paloja, jotka on väkisin tungettu palapeliin – ihan vaan jotta saadaan se valmiiksi. Naamioitumisen mestareina nuo introjektioina itseemme imetyt kukkupuheet kätkeytyvät muka heikkoina kohtina sielumme arpiin ja koloihin, joihin taiteilijat puolestaan tuntuvat uskovansa voida jättää ne vihdoinkin hiljaa ja rauhassa ”parantumaan”.

Väitän kyseisen ilmiön olevan pohjimmainen syy siihen, ettei ns. suuria taiteilijoita – Salvador Daleja, Pablo Picassoja, Anton Tšehoveita, Konstantin Stanislavskeja, Amadeus Mozarteja, jne. – tunnu nykyaika yksinkertaisesti enää edes syntyvän. Faktuaalisesti ajatellen olen kuitenkin täysin varma siitä, että kyllä niitä taiteilijoita on pakko edelleen syntyä ihan samaa vuositahtia kuin aina ennenkin, jokin nyt vain estää heitä nousemasta siihen huippuunsa, johon helle kaikki edellytykset on maailman puolesta annettiin.

Onko se sitten yhteiskuntamme taakaksi suodusta sotiemme traumaperinnöstä johtuvaa, että oman taiteilijuutensa hyväksymisen sijaan hyvin suuressa osassa nykytaiteilijoitamme tuntuu toteutuvan jatkuva voimakas pyrkimys ns. ”normaaliin elämään”, jossa työtä pitäisi pystyä tekemään samoilla aikatauluin ja perheen / suvun / jne. odotusten täyttämisin, kuin mihin ”Kelassa työskentelevä Kerttukin” pystyy? > ”Pitäisi mennä ns. oikeisiin töihin” on sanonta jota kuulen taiteilijoiden suusta – heidän ulkoisesta menestyksestään riippumatta(ja huolimatta)– aivan liian usein.

Sen sijaan, että sanottaisiin suoraan ääneen; ”MINÄ OLEN TAITEILIJA!” – käyttävät taiteilijat tästä ammatinkuvansa perusytimestä puhuttaessa ennemminkin sellaisia käsitteitä ja määritelmiä kuin; ”käsityöläinen” , ”toiminnallisten menetelmien asiantuntija”, ”välittäjä”, ”luovan työn tekijä”, jne – jotka kaikki todellisuudessa ovat ennen kaikkea vain omiaan hämmentämään sitä perustehtävää, joka taiteilijalle suoritettavakseen annettiin.

Taiteilijuuskysymystä välttelevälle taiteilijalle ei avaudu mahdollisuutta löytää omaa taiteilijaidentiteettiään, eli sitä taiteilijuutensa tarkoitusta, jota varten tuo taiteen tekemisen lahja hänelle annettiin. Taiteilijuus on tehtävä, joka suoritetaan maailmamme hyväksi – toisten ihmisten hyväksi. Täten PELKKÄ näytteleminen / PELKKÄ soittaminen / PELKKÄ maalaaminen – eli PELKKÄ taiteenalueensa konkretian toisintaminen ei koskaan anna – eikä sillä ole edes mahdollisuuksia antaa – taiteilijalle sitä tyydytystä, jota hän alalle ryhtyessään lähti aikanaan tavoittelemaan. Joku viisas sanoi joskus, kuinka ”jokainen taideteos sisältää tarjouksen uudeksi yhteiskuntamalliksi” ja mikäli asia käsitetään näin, voidaan silloin hyvin perustein puhua taiteilijuuden yhteydessä myös missiosta – tai kuten joku toinen viisas lausuja asian on hyvin tiivistänyt, niin: ”taiteilijan tehtävä on viedä maailmaa eteenpäin”.

Hyvin nopealla googlaamisella on selvitettävissä millä missiolla kukin historiamme suurtaiteilijoista on ollut. Ja mikä minun lopputyöni kannalta on merkittävää, on se yhteinen tekijä, että tämä missio todellakin heiltä kaikilta löytyy! Toinen yhteinen tekijä näiden suurten taiteilijanerojen elämänkerroissa on se, että he kaikki ovat kohdanneet toisiaan; jotkut seilasivat ympäri Eurooppaa tapaamassa muita taiteilijoita, toiset majoittivat heitä kodeissaan – yhtä lailla, heillä oli tilaisuuksia jakaa taiteilijuuttaan ja sen peruskysymyksiä toisten taiteilijoiden kanssa.

Väitän, että oman missionsa löytämisen lisäksi, toisten taiteilijoiden tapaaminen ja heidän kanssaan käydyt keskustelut ovat merkittävä tekijä oman taiteilijaidentiteetin hyväksymisessä, joka onkin siitä syntyen suoraan rinnastettavissa myös taiteilijan saavuttamaan menestykseen. Jo ihan lyhykäinenkin historiantutkimus näyttää osoittavan suoran korrelaatiokertoimen taiteilijaidentiteetin(=taiteilijan mission) voimakkuuden ja taiteilijan luoman taiteen menestymisen välille.

Edes taiteen luomistyöhön tarkoitettavien apurahamahdollisuuksien laajuus – joita kaikesta huolimatta nykyään todistettavasti on enemmän, kuin monien suurien taiteilijoiden aikana koskaan edes yhteenlaskettuna oli käytettävissä – ei osoita niin suurta yhtäläisyysmerkkiä taideteosten menestymiselle, kuin mitä eri taiteenalojen kentillä toimivien taiteilijoiden keskinäinen verkostoituminen ja taiteilijan oman missionsa hyväksyminen tuntuvat lopputuloksena toteen näyttävän.

Mikään näistä mahdollisuuksista ei ole suurten taiteilijoiden ajasta nykyaikaan verrattuna muuttunut – päinvastoin; sosiaalinen media on tuonut koko maailman koettavaksi kotoa käsin, tietokoneen päätteeltä, joten verkostoitumisen luulisi olevan jopa entistä helpompaa.

Miksi taiteilijuudesta kuitenkin vielä vaietaan? Ja miten tässä kohtaa työnohjaus voisi astua kentälle näiden hiljaisten taiteilijoiden avuksi? Miten voimme luoda kenttää, jossa taiteilijayhteisöjä useissa tapauksissa vaivaava huono työilmapiiri voitaisiin kääntää taiteilijuutta tukevaksi maaperäksi, jossa Picassojen, Mozartien ja Stanislavskien olisi taas mahdollista syntyä? Sen selvittäminen on minun lopputyöni missio.

Kiitän kaikkia jotka osaltaan auttavat minua tässä työssäni ja tämän yhteisen missiomme toteutumisessa.

Sillä niin se on; On meidän kaikkien taiteilijoiden yhteisellä vastuulla luoda nyky-yhteiskuntaamme sellaiset resurssit jotka mahdollistavat taiteelle ylipäätään taas tilaisuuden päästä toteuttamaan tarkoituksensa yhteiskunnallisena vaikuttajana ja maailmaamme eteenpäin kuljettavana muutosvoimana. Meidän taiteilijoiden on helpompi hengittää, kun tiedämme ettemme ole yksin – emme taiteilijoina, emmekä niin ikään maailmamme muuttajinakaan.

Tällöin kaikki se energia – joka meiltä ennen kului ylläpitämään sitä syyllisyyttä ja ahdistusta, jonka taiteilijuuden kirous on meissä ja meille saanut aikaan, kuten myös huonommuuden tunnettamme siitä, että ylipäätään satuimme syntymään tähän maailmaan taiteilijoina – vapautuukin lopulta käytettäväksi taiteemme luomiseen, eli juuri siihen työhön johon kaikki energia oli meissä alun perin käytettäväksi tarkoitettukin. Ja vasta silloin meistä voi todellakin tulla sitä, mitä varten taiteilijuutemme lahja meille annettiin ja millaiseksi se meidän kauttamme maailmalle tarkoitettiin > juuri nyt, tässä maailman ajassa – vuodesta 2013 ikuisuuteen.

  • Helena Pavloff
  • näyttelijäntyön kouluttaja ja notka-metodin kehittäjä,  teatteri-ilmaisun ohjaaja (amk), nuorisotyöntekijä, sekä ratkaisukeskeisen työnohjauksen ja ammatillisen opettajakoulutuksen opiskelija
  • p. 040 522 99 63, www.facebook.com/psykkis / psykkis@hotmail.com, Espoo

”elämä on koulu, josta valmistuu onnellisena VAINjos sen opiskelee yhdessä toisten kanssa”

%d bloggers like this: